Ovi sulkeutuu, uusi avautuu

Vuoden vaihtuessa konkretisoituu uuden alku. Vuosi 2018 siirtyy muistoihin ja antaa tilaa uudelle. On itsestä kiinni, muuttuuko arki ja peruskuviot mihinkään. Ne ei muutu, jos tekee asioita kuten aina ennenkin.

Meillä vuosi 2018 piti sisällään isoja muutoksia. Hyppy yrittäjän saappaisiin oli melkein uhkarohkea teko. Hyppy tyhjän päälle. Hyppy omiin unelmakuviin.
Haavekuvat ja upeat unelmat ehti haalistua useaan otteeseen, kun arki ei vastannut odotuksia heti silmän räpäyksessä.

Epäonnistumiset on olleet enemmän läsnä ja ne on olleet sitä arkea mitä ei odotettu kädet ojossa. Tätä tämä on, yrittämistä, vaikka epäonnistuisikin vielä monen monta sataa kertaa.

Muutos vaatii tekoja ja kehittyminen vaatii toistoja, joustoa, selkeää tavoitetta, sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta. Vähän naurattaa, miksi edes oletettiin kaiken sujuvan alusta alkaen kuin tanssi.
Epäonnistumisen jälkeen ollaan askel lähempänä onnistumista!

Vuosi 2018 opetti luottamaan intohimoon ja  yhdessätekemisen voimaan. Vuosi 2018 tarjosi elämyksiä, pettymyksiä, epätoivoa, onnistumisia, peruttuja kohtaamisia, ihmetystä ja kiitosta.
Kyyneliä, halauksia, hymyjä sekä kiitollisuutta.

Opimme myös sen, että asiat, jotka olettaa toisten tekevän puolesta, onkin tehtävä itse. Miksi olettaa muiden huolehtivan?
 Tämä oppi on ollut meille se suurin oppi ja se tulee toimimaan tulevan vuoden yhtenä teemana: itse tehty.

Me jatketaan valitsemallamme haasteiden polulla. Päämääräetappina tunnettuvuus, omaperäisyys ja meidän tiimin herkkyys. Me ollaan me.

Rakastamme tätä erikoista taiteilijoiden elämää niin paljon, että olemme valmiita onnistumaan yhdessä. Monta kertaa.
Itse tehden.

Luvassa on ihanan täysi kalenteri: itse järjestettyjä pieniä tilaisuuksia, tansseja, iltamia, konsertteja, yhteislauluja ja varmasti jotain uutta.
Itse tehden. Yhdessä.

Olet lämpimästi tervetullut vuosi 2018!

On kulunut pitkä aika siitä, kun olen kirjoittanut blogia. Tänä vuonna ajattelin aktivoitua kirjoittelemeen tiuhemmin, sillä kuluvana vuonna tulee tapahtumaan niin paljon, etten tahdo itsekään pysyä vauhdissa mukana.

Viime vuosi kului kotiäidin hommissa. Esikoinen aloitti esikoulun ja miehellä alkoi sekä vanhoja että uusia kuvioita musiikkirintamalla.

Oma vuoden kohokohta oli viime vuoden yrittäjän päivän, jolloin päätin käydä kuuntelemassa yrittäjäinfon. Tuossa tapahtumassa mainostettiin nuorten yrittäjyyspajaa ja se jäi  kiinnostamaan sen verran, että ilmoittauduin mukaan! Se vei mennessään.

Lokakuun yrityshaaveilija on tällä hetkellä aika vahvasti valitsemassa yrittäjän tien. Vielä on monta mutkaista pikkupolkua mentävä, jotta pääsisi viralliseen alkuun. Päämäärä on selkeänä mielessä. En anna itselleni muita vaihtoehtoja.

Parin vuoden takaiset suuret unelmat on yhä unelmia. Niiden taakse on kehittynyt suurempia unelmia, jotka on vielä utuisia vuorenhuippuja.
Osa unelmistani on toteutunut ja osa päivittynyt ajan saatossa ja osa on vahvistunut, koska tiedän olevani joka päivä lähempänä sitä päivää,kun se suurinkin haave muuttuu todelliseen muotoonsa.

Unelma omasta poutistiimistä on käymässä toteen.
Se,että ajattelin alkuun sen olevan vain omaa räjähtävästi kasvavaa verkostomarkkinointitiimiä, on muuttunut täysin.
Tiimini on se porukka, josta saan kannustusta, voimaa, energiaa, naurunaiheita ja joilta voin pyytää apua ja kysyä neuvoja asiassa kuin asiassa. Ja kasvaa se minun markkinointitiimikin. Senkin olen päättänyt jo aikaa sitten. Minulla on runsaasti aikaa kasata sitä, sen ei tarvitse olla tässä ja nyt, enää.

Ennen kaikkea, minun pitää osata seisoa sanojeni takana ilman tukijoukkoja ympärillä, enhän oppisi mitään omista arvoistani, jos kaikki kävisi ajatustenvoimalla. Olen tähänkin saakka tehnyt asioita yksin. Kun opin itse ensin seisomaan ajatusteni kanssa, voin vasta sitten ottaa askelia ja vasta myöhemmin onnistuu juokseminen ja tanssi. Yksin ja yhdessä.


Ne minua inspiroivat ja hyvää vibaa väreilevät ihmiset on minun energialähteeni ja kannustimeni jatkaa uusilla urilla. Minulla on paljon esikuvia, joita seuraan silmä tarkkana. He ovat niitä ihmisiä, jotka on ollut samassa tilanteessa, missä minä olen nyt ja jotka on työllänsä ja unelmien voimalla muuttaneet elämänsä haluamaansa muotoon.

Vuosi 2018 tulee olemaan unelmieni vuosi. Tammikuussa toteutui unelmani esiintyä tansseissa. Helmikuussa pääsen Disney on ice näytökseen yhdessä rakkaan perheeni kanssa. Maaliskuu on vielä pimennossa, mutta voisikohan se liittyä oman yritykseni ensiaskeleisiin?

"Kenties kenties kenties"


Musiikki.
Hyvinvointi.
Käsityöt.
Matkustelu
Minä,mies ja pojat.
Sydänystävät

Rakastan.

Purolat-konsertti

Jännitys oli henkeäsalpaavaa!
Se yllätti kuin kuurosade, kasteli kauttaaltaan.
Halusin sekä juosta sateensuojaan että olla kaatosateen alla.

Rakastin sitä leviävää jännitystä, kun lähdettiin ajamaan kohti esiintymispaikkaa.
Sekä into että epätoivo taiteili omissa vaakakupeissa keinutellen holtittomasti.
Mitä jos en riitäkään?
Hetken päästä piti heittää tyhmää vitsiä, heittää kaikki lekkeriksi ja nauroin hermostuneena itseäni rennommaksi.

Rouva Purolan unelma omista keikoista, yhteislauluista ja nyt, konsertista, oli toteutumassa.

Tiesin, että riittäisin ja tiesin, että minulla on rautainen ammattilainen vierelläni. 
Ollaanhan tässä jo useampi vuosi treenattu ja musisoitu. 
Vaikka tapahtuisi mitä, me oltaisiin yhdessä. Duo, tiimi, kokoonpano...Purolat.

Eikä siinä kauaa mennyt, kun jännitys vaihtoi roolia. 
Kun sai esitettyä lämmittelyksi pari kappaletta, kun pääsi lavalle ja kun sai kuulijoiden energiat liikkeelle, tiesin, ettei ole mitään pelättävää.
Lavalla oli ME, meidän sydämet, tunteet, elämät ja tulkinnat kappaleista.
Kaikista parasta oli, kun meillä oli repertuaarissa omia kappaleita. Biisejä, jotka oli ehtinyt vuoden aika hautumaan suuresti. 
Joita emme enää esittäneet kilpaa sekuntikello kädessä vaan jonka sävelille annettiin uudenlainen tila olla ja elää.

Rannan aallot kappaleemme jälkeen yleisöstä kuului "Tämä oli hyvä kappale!". Tajusin viimeistään silloin, mitä positiivinen palaute vastaanottajassa tekee ja tiedän, että jatkossa koitan kannustaa ja kehua ihan kaikkia, jotka herättää minussa hyviä ajatuksia. Suosittelen tätä positiivisuuden jakamista jokaiselle, joka lukee tämän tekstin.

Konsertin jälkeen olin yhtä hymyä ja onnellista huokausta. Tiesin, että tämä tunne valtaa mielen ja jota tulen ikävöimään sen alkujännityksen lisäksi. Rakastan musiikkia, laulua, Antin soittoa ja meidän yhteistä elämää ja duoa. Rakastan sitä tietoa, että meillä on mahdollisuudet mihin vain.

Kiitos Rajaseudun saluuna. Tarjositte upeat puitteet konsertillemme. Kiitos Vetelin irtanaisviikot, oli hienoa päästä osaksi tätä tapahtumaanne!

-Rouva Taija Purola-

Purolat

Musiikin tuomaa

Olen laulanut aina. Laulan radion mukana lähes kaikkien laulujen kertosäkeissä, ainakin säkeiden viimeiset sanat. Jos en muista niitä, mumisen ne epämääräisesti. Vanhempani ovat kertoneet, että lauloin ennen kuin opin puhumaan. Edessäni oli värityskirja ja pikkuinen punainen leikkipiano. Harjoittelin äitini mallista kuoroharjoiskappaleita. Tästä tarinasta on todisteena valokuvia, joissa näytän eläytyneen omaan lauluuni niin, ettei kamera ole ehtinyt hämmentää pientä laulajatarta poseeraamaan ennen salamavalon sokaisevaa välähdystä.

Myöhemmin lauloin joka joulu- ja kevätjuhlassa koulunkuorossa ja soolojakin joskus. 

Kävin koulua rakkaassa pienessä keskisuomalaisessa kyläkoulussa, jossa musiikkitunnit kuluivat usein koko koulun oppilaiden voimin laulaen. Laulukirjat jaettiin ja niistä laulettiin isomma porukalla, jos kirjoja ei riittänyt kaikille. Pienemmillekin autettiin oikea sivun ja laulu kirjoista, vaikkei alkuun lukutaito riittänyt sanojen lukemiseen. Mehän osattiin musiikkikirjojen laulut lähes ulkoa leikkeineen päivineen. Ei ollut yhtäkään toivelaulutuntia, jolloin emme olisi laulettu laulua "lintu". Osan kappaleista säesti koulumme oppilaat pianolla. Lämmöllä niitä tunteja yhä muistelen.

Esiinnyin ekaluokkalaisesta alkaen lapsiteatterissa lukion toiselle luokalle saakka ja teatteriesityksissä pääsin myös laulamaan. Esiintymisestä tuli luontevaa ja opin, ettei maailma kaadu, vaikka kaatuisin itse lavalla tai jos unohdankin toviksi laulunsanat. Kuoroporukassa huomasin jo ala-asteella laulavani kovaa ja välillä taisimme olla enemmän huutokuoro kuin kauniisti laulava porukka. Luulen olevani porukassa kaikista luontevimmassa tilassa, jolloin ääneni väistämättä vahvenee. Yksinlaulaessa jännitys ja liikayrittäminen vie ääneltä luontevuutta ja pohjaa. Vasta aikuisena olen tajunnut, että laulu kaipaa muutakin kuin äänen. Laulu tarvitsee sydämen, joka tarttuu lauluäänen käteen kiinni luoden tulkinnan ja tunnelman yhdessä kuuntelijoiden kanssa.

Mieheni on tehnyt samaa. Laulanut pienestä pojankoltiaisesta ulkomuistista vaikeita pitkiä lauluja. Soittanut korvakuulolta opiskellen tuttuja sävelmiä myöskin pikkuisella pianolla. Myöhemmin pianon lisäksi hän aloitti haitarinsoiton. Hänelle musiikista tuli jokapäiväistä. Esiintymisiä sisarusten kanssa kaikissa kissanristiäisissä ja suuremmissa juhlissa. Musiikkiesityksistä ei kuulemma meinannut tulla loppua, sen verran sävelet vei mennessään.

Toisin kuin minulle, nuottien salaisuus aukesi miehelleni jo ala-asteella ja myöhemmin muusikonura tuntui olevan ainut ja oikea vaihtoehto tälle lahjakkaalle harmonikansoittajalle, joka soittaa myös koskettimia taitavasti! 

Ensimmäisen kirpputorireissumme jälkeen tavattiin kirjastossa. Suunniteltiin mahdollisia yhteislauluja ja etsittiin nuotteja ja juotiin kahvia. Emme varmastikaan osanneet silloin kuvitella, että ennen tuota oikeaa ensimmäistä yhteislaulua oltaisiin naimisissa ja vanhempia kahdelle pojalle. 

Vapaus

Menneissä suhteissa seinä on tullut nopeasti vastaan. Tuli onneton tunne, kun ei ollut mitään annettavaa toiselle eikä saanut itsekään mitään. Itse olen ollut useassa tilanteessa nenä seinässä. Peruuttaminen ja uuden reitin valinta kesti pitkään, jopa kuukausia, vuosia. Usein seuraava umpimähkään valittu polku johdatti samaisen seinän ääreen. Tällä kertaa pelkäsin, että meistä toinen kokee seinän tulevan vastaan. Itse en tuntenut rajoja ympärillä, päinvastoin, olin vapaampi mitä koskaan.

Varauduin siihen, että tuo taiteilija väistyy jossain vaiheessa pois meidän työllistävästä perhe-elämästä. Miten ennen vapaa taitelijasielu voisi mahtua alta kaksivuotiaan pojan ja hänen äitinsä arkeen.Päivät kuluivat tiiviisti yhdessä. Laskettiin onnellisia päiviä, viikkoja ja kuukausia. Yhteisiä merkittäviä etappeja. Eräänä iltana nukkumaan mennessä kuiskasin haluavani joskus hopeisen sormuksen. -Ai, haluatko mennä naimisiin mun kanssa, toinen kysyi. Kiljaisin, ettei tuollaisia saa kysyä pilkkopimeässä yhtäkkiä. Tarkoitukseni oli vihjaista vähäsen, joten kysymys jäi vaille vastausta.

Siinä arjen tiimellyksen seassa nappasin vakituisen työpaikan sairaanhoitajana paikasta, jossa olen ottanut sairaanhoitajan ensiaskelaita harjoittelun merkeissä ja jonne harjoittelun jälkeen jäin sijaiseksi lähihoitajana. Tässä kohtaa terveiseni työmaalle.

Onnekseni taaperoni sai jäädä kotihoitoon, sillä kanssani oli toinen aikuinen jakamassa entistä yksinhuoltaja-arkea. Pieni kaksio kävi nopeasti ahtaaksi, joten uuden kodin etsintä tuli ajankohtaiseksi. Ennen ensimmäistä työpäivääni, sain hopeisen sormuksen. Muutama viikko töiden alusta saatiin pakata tavaroita yhteiseen kotiin.

Asiat eteni nopeaan hyvällä sykkeellä. Hopeisen sormuksen lupaus toteutettiin salaisesti eräänä kevätpäivänä kahden todistajan läsnäollessa. Soitettiin terveiset tuoreena avioparina omille perheille heti kohta shampanjalasillisen jälkeen. Ahdistavia seiniä ei tuntunut lähimaillakaan, niitä ei tainnut olla olemassakaan. Yhdessä olimme vapaampia kuin yksin.

Ensitreffit

Juna saapuu meidän pääteasemalle. Jännitän junasta poistumista enemmän kuin jälleennäkemistä. Pelkään, etten ehdi ulos junasta ennen kuin se jatkaa matkaa. Joten päädyn matkatavaroineni käytävätukokseksi, kun raahaudun kohti ovensuuta heti kuulutuksen kuultuani.

Toiseksi pelkään taajamajunan ovia.  Saatan repiä kahvaa hädissäni hikikarpalot otsalla väärään suuntaan. Ei auta, vaikka ovessa olisi selkeä ohje: "vedä" tai "työnnä". Luetun ymmärtäminen tapahtuu siinä kohtaa, kun joku toinen tulee avaamaan oven. Tilannetta ei pelasta hiljainen "a-haa", sillä hetkeä aikaisemmin todistin oman nerouteni ovea kiroten. Tämän vuoksi  olen yrittänyt odottaa, jos joku fiksumpi olisi ehtinyt ovensuulle. Tällöin välttyisin nololta ovenavausyritykseltä.

Pääsemme kunnialla junasta. Hän kävelee meitä vastaan ja saa sydämen lyömään muutaman tahdin normaalia nopeampaa ja kovempaa. En ollut kuvitellut liikoja, näin kaiken kuului mennä. On kaunis aurinkoinen elokuun keskipäivä, joten ehdotan pitkien halauksien jälkeen piknikreissua uimarannalle. Ensitreffit.

Poika leikkii rannalla hiekassa ja vaatii silmäpareja seuraamaan kaivuutyötä sekä täyden vesiämpärin kaatelua juuri kaivettuun monttuun. Viltille on levitetty hetki sitten kaupasta noudettuja herkkuja. Istun hetkeksi toisen kylkeen kiinni tunnustellakseni uutta jännittävää läheisyyttä. Sydän jättää pari lyöntiä väliin, kun tunnen, kuinka käsi kiertyy ympärille. Muuten tunnelma on yhtä tuttu ja rento mitä ennenkin. No höpö höpö, olin pyörtyä!

Päivä kuluu auringon syleilyssä. Vaikka olisi ollut kaatosade ja kurakeli, olisin nähnyt iloiset sadepisarat,hyppinyt lätäköissä ja nauttinut sateen voimasta. Niin rakastunut ja onnellinen minä olin.